Kylläpä vanhan Les Mills -puritanistin sydäntä lämmitti tänään, kun ohjaaja intoutui 75 minuutin BodyCombat-session aikana kehumaan tekniikkaani oikein vuolaasti. Ehkä kaikki kymmenistä harjoituskerroista eivät olekaan menneet hukkaan?

Erityisen kovasti sain kehuja alakoukuistani. Jes. Ne ovat vaikeita! Kaikki nyrkkeilemättömät aloittelijat varmasti tietävät, miten rasittavaa on huitoa nyrkeillä, kun siinä ne vaan heiluvat, eivätkä lyönnit todellakaan näytä samalta kuin ohjaajalla siellä edessä.

Kolikon/kehujen toisella puolella oli kyllä kohtuullisen vaikeaa ottaa tuon kaltaista hyvää palautetta vastaan. Suomalainen perusluonne ei kyllä taivu vastaaviin tilanteisiin. Sen jotenkin kestäisi, että joku sanoisi "ihan kivasti vedit", tosin sekin olisi jo liikaa. Huhhuh.

Mutta joo. Combat on kyllä edelleen mukavinta jumppasalijumpista: pääsee vähän irvistelemään ja leikkimään, toisaalta tekniikka on aina vaan vaikeaa ja sen voi tehdä joka kerta paremmin. Hiki tulee väkisinkin, jos vain itse tekee kaiken täysillä. Ja väsyessä voi toki laiskotella... :) Laji käy käsivarsille ja hartioille, jalkoja silti unohtamatta, vaikkakin pakarat ja reidet saa varmasti parempaan kuntoon stepissä tai kaiken maailman perus pakara-aerobiceissä. Suurin ilo combatissa kuitenkin tulee siitä onnistumisen tunteesta, jonka tänään sain (jälleen kerran, mutta nyt ehkä hieman suurempana).

Liikunta on kivaa!